torstai 6. helmikuuta 2014

Tulvivat tiet ja talviset pöpöt

 Mistä tietää, että on talvi? Ei ainakaan säistä. Pihalla voi joinain päivinä touhuta hetken vaikka ilman takkia ja kukkien silmut puskevat maasta. Sateita tosin on riittänyt sen verran, ettei pihalla ole tarvinnut paljon touhuilla ja koko eteläinen Englanti tulvii. Meillä ei onneksi varsinaisia tulvia ole. Teillä tosin joutuu ajamaan varovasti ja välillä saa ajaa veden peittämää tietä. Kunhan sateet hellittävät lähdetään lasten kanssa tutkailemaan miten paljon meidän pieni jokemme tulvii.



 Sateenkaari näyttää lähtevän meidän kotitalostamme.

 No mistä sitten tietää, että on talvi? Sairastamisesta tietenkin. Pikkulapsiperheen vakituinen seuralainen flunssa eri muodoissaan on meillä jatkuvasti kylässä. Tämä tarkoittaa tietysti sisällä jumittamista niinäkin päivinä, kun sade taukoaa ja olisi kauniita ja lämpimiä päiviä. Päivät ovat siis olleet aika arkisia. Pienimmäinen on myös kovin äidin perään ja silloin ei kotona tule tehtyä mitään kovin ihmeellistä. Viime viikolla tosin tein perinteistä englantilaista kotiruokaa. Suomessa en ollut kuullutkaan fish pie.sta. Perunamuussiin sekoitettavat turskan ja lohen palat kapristen ja keitetyn kanamunan kera eivät ehkä kuulostaa maailman houkuttelevimmalta ruoalta. En edes ole mikään kalan ystävä, mutta jostain syystä tuo ruoka uppoaa. Oikeaa talviruokaa! Ja viime viikkoinen fish pie jopa onnistui. Toisin kuin tämän päiväinen lihakauppareissu. Hain lihakauppiaalta palan karitsaa illan ruokaa varten. Ihmettelin kotimatkalla kuinka halpaa liha oli. Kolme euroa isosta köntistä. Kotiin tullessa selvisi miksi. Paperikääröstä löytyi iso luun pala, jossa ei juuri lihaa ollut kiinni. Ehkä se oli viesti mulle, että on törkeää ylipäänsä ostaa karitsaa. Siellä ne määkivät vauvat jo ottavat haparoivia ensiaskeliaan nummilla ja syksyllä ovat jo padassa.

 Jouluinen kukka vihertävän pihan edessä, pojan paras viihdytin ja fish pie englantilaisten kotirouvien raamatun eli Delia Smithin kirjan opastamana.

Koululaisilla alkavat kohta lomat ja sen aikana on onneksi tarjolla äideille avuksi vaikka mitä viihdykettä lapsille. Elokuviinkin tulee kaksi uutta elokuvaa, jota varmaan viedään äitien kesken luokan tytöt seuraamaan.

Tytön jatkuva puheenaihe: Uusi Helinä keiju elokuva.

Herra tohtori päätti ensimmäisen pätkän erikoistumisestaan terveyskeskuksessa ja aloitti seuraavan puoli vuotisen urakkansa päivystyksessä. Viikottaiset tuntimäärät ovat järkyttäviä. 10 peräkkäistä 10-12 tunnin vuoroa hektisessä päivystyksessä on näköjään täällä laillista, kunhan lomat sitten ovat vähän normaalia pitempiä. Lapset tosin eivät näe isäänsä entiseen malliin. Joinain viikkoina mies käy kotona lähinnä nukkumassa. Eikä töissä varmasti ole kovin hauskaa. Päivystys on huonossa maineessa tällä alueella potilaiden saaman huonon kohtelun vuoksi. Enkä ihmettele. Miehen työkavereina ovat mm. Pomo, joka huitoo kädellään apua kyselevät juniorilääkärit pois, muutama perinteinen macho päivystäjä, jotka tuntevat olevansa oikeassa paikassa vain silloin, kun todella pelastetaan ihmishenkiä ja vammat ovat brutaaleita sekä herra Rento, jonka englannin kielen taito on onneton ja joka tutki meidän muutaman päivän ikäisen poikamme koskematta tähän ja kysymällä yhden kysymyksen. Vastauksen tuohon kysymykseen tuo onneton tunari sitten vielä raportoi kollegoilleen väärin ja vietimme turhaan päivän päivystyksessä terveen lapsen kanssa. Päivystyksessähän voi vastaan tulla ihan mitä tahansa. Ensimmäinen potilas oli kuulemma heti rintakipuinen potilas, jonka vointi romahti samantien. Olin toivonut miehelle alkuun vaikka muutamaa pientä murtumaa tai jotain muuta helppoa. Kaipa se siellä selviää. Ehdotin että menisi vessaan piiloon aina kun vastaan tulee jotain liian pelottavaa.

Täytyypä muuten loppuun vielä kertoa, miten taas kerran sain ihmetellä, miten perusterveydenhuolto voi hyvin toimiessaan todella toimia hyvin. Poika on tosiaan ollut kuumeinen ja nuhainen. Varttia yli kuuden maanantai iltana totesin, että nyt alkaa kuume olemaan lääkkeelläkin niin korkea ja poika väsähtänyt, että pitäisiköhän kuitenkin käydä lääkärissä varmuuden vuoksi (lääkärivanhemmat kun eivät osaa omia lapsiaan hoitaa). Mutta mikä terveyskeskus on vielä auki kuudelta. Mies kehoitti varmuuden vuoksi soittamaan jos siellä olisi vielä joku paikalla. Soitin ja vastaanotosta totesivat, että terveysasema suljetaan oikeastaan kuudelta, mutta lääkärillä on vielä pari potilasta jäljellä kuitenkin niin soittaa kunhan kerkeää. Kaksi minuuttia puhelusta soittaa lääkäri ja ehdottaa, että tulemme vastaanotolle. Varttia vaille seitsemän illalla kurkisti lääkäri pojan korviin ja totesi korvatulehdukseksi. Antibiootit saimme lähtiessä vastaanotosta. Tänään pojan atopian (ilmaisia) rasvoja terveyskeskuksesta hakiessani vastaanoton virkailija vielä naureskeli, että johan on paremman näköinen poika kun alkuviikosta. Tuntui kivalta, että muistivat keitä ollaan. Miksiköhän Suomessa systeemi ei voisi toimia näin?

4 kommenttia:

  1. Eikö se teidän kylä oo kuitenki aika pieni? Varmaan siksi toimii noin hyvin. Ei ois varmaan ihan sama jossain Lontoon keskustan alueella. (vaikka enhön mä tiedä) Kyllä se Suomessakin tuntuu pienissä paikoissa toimivan ihan eri tavalla kuin isommissa kupungeissa. Jos esim vertaa Pudista ja Oulua toisiinsa tms. Pienemissä paikoissa ihmiset tuntee toisensa ja on säilynyt semmonen maalaisjärjen käyttö ja muutenki vanhanajan meiningit kun taas isommissa joudutaan toimimaan isojen systeemien mukaan ja se maalaisjärkikin on unohtunut jo aikoja sitten.

    -A

    VastaaPoista
  2. -A: Kyllä briteissä ja Irlannissa on ihan yleisesti käytössä ns. "family gp", lääkäri kenen luona koko perhe käyvät ihan tappiin asti. Minkä vastaaoton sitten valitsetkin, on hoitosuhde yleensä pitkä ja lääkäri yleensä tuntee hyvin koko perheen. Myös siis isoissa kaupungeissa on sama systeemi käytössä.

    VastaaPoista
  3. Ok, no sehän on hyvä. Toivottavasti siellä jatkossa nuoret lääkäritkin on paikallaan pysyvää sorttia jotka ovat valmiita toimimaan samassa pisteessä vuosikausia samojen potilaiden lääkärinä.
    Se varmaan ainakin osittain ongelmana Suomessa, että ei enää nuoret halua asua varsinkaan pienillä paikkakunnilla ja olla useampaa vuosikymmentä samassa paikassa töissä. Tosiaan vielä ainakin jossain päin löytyy sitten vanhempia lääkäreitä jotka ovat koko lääkäriuransa samassa paikassa ja paikkakunnan koon mukaan tuntevat potilaat ja heidän asiansa erittäin hyvin.
    Tosiaan harmi ettei enää tuollaista kulttuuria ole niin paljon täällä Suomessa nähtävissä mutta hyvä että Englannissa ja Irlannissa se vielä toimii.

    -A

    VastaaPoista
  4. A: niin kun Sara jo vastaskin niin täällä systeemi on tosiaan aika erilainen Suomeen verrattuna. Miehen siskohan on töissä tk.ssa keskellä Lontoota ja aika samalla tavalla kuulemma sielläkin homma toimii ja tietyt potilaat tunnetaan. Ja maaseutu on täällä aika eri asia kun Suomessa. Maaseutu ei ole missään niin syrjässä kun Suomessa. Tk-lääkärin ura on aika suosittu. Vaan joka toinen paikkaa haluava saa tk erikoistumispaikan. Ja täällä maaseudulla asuu paljon perheellisiä tk lääkäreitä, jotka haluavat töitä kodin läheltä. eli itseasiassa erityisesti maaseudulla terveyskeskusten tuntuu olevan helppo saada lääkäreitä ja vieläpä sellasia, jotka haluaa täällä pysyä. Isompi pulma on saavatko kaikki maaseudulla asuvat nuoret lääkärit kodin läheltä paikkaa -moni joutuu lähtemään töihin vähemmän suosittuihin kaupunki terveyskeskuksiin.

    VastaaPoista